Seik31
Pitopalvelu, joka oli vastannut edellispäivän juhlien tarjoiluista, oli paikkakunnan suurin. Se oli yhteistyössä Pyylaakson leipomon kanssa. Jos joku halusi käyttää juhlissaan pitopalvelua, hänen pitikin mennä kaupungin keskustassa olevaan Pyylaakson leipomoon ja sopia siellä tarjoiluista.
Murtomäki asteli Pyylaakson viihtyisään kahvilaan ja otti itselleen kupin kahvia sekä herkullisen Aleksanterin leivoksen. Hän istahti kahvion takaosaan, joka oli sisustettu kauniin vihreällä sävyllä. Takahuoneeseen ei päivänvalo yltänyt, mutta himmeät valaisimet tekivät paikan viihtyisäksi. Juotuaan kahvinsa ja lukaistuaan paikallisen sanomalehden hän asteli tiskille, jossa nuori myyjätyttö katsoi häneen kysyvästi.
- Teillähän on pitopalvelu, eikö totta? hän kysyi tytöltä.
- Kyllä vaan, vastasi tyttö ja jäi odottamaan jatkoa.
- Minulla olisi eräs pikkutilaisuus ja olen ajatellut järjestää kyseiseen tilaisuuteen jotakin pientä tarjoilua. Kuinkahan paljon sellainen tulisi maksamaan.
Tyttö kyseli Murtomäeltä, kuinka monta henkilöä tilaisuuteen tulisi, järjetettäisiinkö ruoka vai ainoastaan kahvit ja millaista tarjottavaa Murtomäki halusi. Murtomäki tilasi vaatimattomat voileipäkahvit. Tilauksen tehtyään hän jatkoi:
- Onko teillä paljon henkilökuntaa pitopalvelussanne?
- Ainoastaan minä äitini kanssa, hymyili tyttö. - Pitopalvelu on äitini ja minun sivuharrastus. Päätyömme on tietenkin täällä kahvilassa.
- Aivan, nyökkäsi Murtomäki. - Te olitte siis äitinne kanssa myös kaupungintalolla toissapäivänä, kun siellä vietettiin opettaja Aino Penttilän juhlia?
- Kyllä, meitä ei todellakaan ole muita. Me olemme aina kaksin liikkeellä, kun pitopalveluamme tarvitaan.
- Siellähän kerrotaan tapahtuneen ikäviäkin asioita, alensi Murtomäki ääntään kuiskaukseksi.
- Ai, tekin olette kuulleet siitä! Minusta tuntuu, että kohta koko kaupunki tietää kadonneesta rannekorusta, sopotti tyttö tiskin toiselta puolelta.
- Tilaisuuden aikana oli kuulemma ollut sähkökatkoskin? heitti Murtomäki lisää vettä myllyyn.
- Niin oli, vahvisti tyttö. Olin juuri keittiössä, kun valot sammuivat. Onneksi meillä oli jo kaikki valmiina silloin. Hovimestari Pakarinen oli juuri tullut tarkistamaan annoksia, kun kaikki äkkiä pimeni.
- Onko totta, että Linnavalli jatkoi soittamistaan koko ajan, vaikka oli pimeää?
- Kyllä hän soitti! Eikö olekin ihmeellistä. Hän on niin taitava, ettei tarvitse edes valoja. Jotenkin tilanne tuntui silti aavemaiselta, sillä kahdesti pimeyden aikana musiikki yhtäkkiä kuului selvemmin. Aivan kuin keittiön ovi saliin olisi avattu, mutta mitä järkeä siinä olisi ollut? Kukaan ei liikkunut pimeyden aikana. Ihmiset seisoivat käsittääkseni salissa liikkumattomina ja kuuntelivat Kuutamosonaatin säveliä. Keittiössä olimme vain me äitini kanssa, sekä tietysti hovimestari Pakarinen, joka oli juuri tullut keittiöön ennen kuin pimennys tuli. Aavemaista, sanon minä, päätti tyttö kertomuksensa.
Murtomäki kuunteli tyttöä ja nyökkäsi ymmärtävästi tämän lopetettua. Kaupungintalon juhlista oli tullut pikkukaupungin uutisaihe numero yksi. Se helpotti Murtomäen työtä, sillä kukaan ei näinä päiväinä pitäisi outona, jos joku kyselisi kaupungintalon juhlista. Tyytyväisenä Murtomäki asteli kahvilasta ulos. Kirkas auringonpaiste häikäisi hänen silmiään. Hän kaivoi rintataskustaan aurinkolasit ja lähti ajelemaan autollaan. Enää hän kävisi opettaja Penttilän luona keskustelemassa. Häntä jännitti, sillä opettaja Aino Penttilä oli aikanaan opettanut häntäkin pari vuotta. Sen jälkeen olisikin yhteisen palaverin aika.
Eino Murtomäki lähestyy tutkimusten loppua.