Seik1
Portailla seisova mies huomasi Murtomäen kauhistuneen ilmeen.
- Pyydän anteeksi, mies sanoi. - Pelästyttikö kivääri teidät. En huomannut, että otin sen ajatuksissani mukaani, kun tulin avaamaan ovea. Olin juuri puhdistamassa kivääriä.
Ovea avaamaan tullut mies esitteli itsensä Juhani Linnavalliksi. Murtomäki kantoi korulaatikot sisään. He istuutuivat suureen ala-aulaan.
- Tulitte juuri parhaaseen aikaan, sanoi talon isäntä. - Meille kävi eilen hyvin valitettava tapaus. Rouvani kallisarvoinen rannekoru hävisi.
- Sepä valitettavaa, millainen koru se oli, aloitti Murtomäki näytellen tietämätöntä.
- Se oli 24 karaatin kultaa, siinä oli upotettuja timantteja yltympäriinsä, selitti Linnavalli. - Mutta suurin suru sen katoamisen johdosta ei ole rahallinen menetys vaan se, että korulla oli paljon tunnearvoa. Olin ostanut sen vaimolleni lahjaksi hänen menestyksekkään ensikonserttinsa muistoksi.
- Minä ymmärrän, huokasi Murtomäki hyvin osaaottavan näköisenä. - Katosiko koru täällä? Näin suuresta talosta on varmasti hyvin vaikea etsiä sitä, arvelisin, hän jatkoi.
- Ei toki, kyllä me täällä säilytämme sitä, kuten muitakin korujamme kassakaapissamme. Se katosi eilisiltaisissa kaupungintalon juhlissa. Yhtäkkiä emme vain löytäneet sitä. Se tuntui täysin käsittämättömältä!
- Teillä varmaankin oli vakuutus kunnossa? tiedusteli Murtomäki.
- Toki, toki. Ei niin arvokasta korua voi vakuuttamatta jättää. Linnavalli hymyili hieman.
Oliko kapellimestarin katseessa jotakin epäaitoa? pohti Murtomäki. Hän katseli korujaan ja esitteli niitä isännälle. Hänen selkänsä takaa portaista nuori nainen tarkkaili heitä hiljaa. Hän laskeutui äänettömästi portaita alas ja lähestyi miehiä. Murtomäki pikemminkin vaistosi kuin näki tai kuuli naisen tulevan. Hän kääntyi ympäri ja yllättyi.